Mahtavaa, tartuntatilanne on ollut niin maltillinen, että perjantaina kahvilat ja ravintolat saivat avata ovensa pitkästä aikaa. Ihmiset vaikuttavat todella tyytyväisiltä ja kaikki toivovat vain paluuta tavalliseen elämään. Se paluu ei taida ihan vielä toteutua, maskit pysyvät katukuvassa mukana, ja se on mielestäni oikein hyvä. Rokotusohjelma tuntuu etenevän hyvää vauhtia, kiitos uuden, urheiluhalliin pystytetyn rokotuskeskuksen, siellä minäkin kävin maanantaina.
Ja vihdoinkin lauantaina (emme lähteneet liikkeelle vielä ensimmäisenä päivänä, luultavasti olisi ollut vaikeuksia löytää vapaita paikkoja) saattoi istua ulkona kahvilassa ja katsella merelle.
Jotain ”pientä” tietenkin on mukavaa syödäkin, kun terassilla istuskelee, joten tilasimme tosta mistan, lämpimän kinkku-juustovoileivän. Tarjoilija kysyi, otammeko suuren, mihin vastasimme myöntävästi. Sen verran täällä on jo opittu tapoja, että se iso leipä on kahdelle hengelle. Kaksi leipäpalaa, joiden välissä on kinkut ja juustot, leipä on pariloitu joko voissa tai öljyssä ja kuvassa olevan leivän pituus on reilut 20 senttiä. Kerran olemme erehtyneet tilaamaan molemmille omat, mutta nyt tiedämme paremmin.
Yksi suosikkiravintoloistamme, Lusana, on tietenkin myös auki. Sinne vaan täytyy mennä koko illaksi istumaan oikein alkupala-, pääruoka- ja jälkiruokavatsoilla. Tosin mahdollista on, että ottaa yhden hengen annokset kahdelle, mikä ainakin meidän kohdalla tuntuu toimivan, annokset ovat niin suuria. Emme siis poikenneet Lusanaan, mutta silti omistajapariskunta tervehti iloisesti, kyseli voinnit, normaalisti olisi vaihdettu toki poskipusut, mutta nyt vain yhden käden rystyset vastakkain tervehdittiin. Ja heillä oli paljon asiakkaita, silti ehtii tervehtiä tuttuja. Olemmekin nähneet perheen kaikkien kolmen lapsen kasvavan vauvoista asti, joten historiaa on. Vanhin taitaa nyt olla jossain kymmenen hujakoilla.
Oma kotiterassi on jo pääosin kesäkunnossa. Tosin viime yönä ja ensi viikollakin satelee jonkin verran, joten istuintyynyjä täytyy kanniskella sisään ja ulos edestakaisin. Mutta kukkaset tykkäävät sateesta.
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, minkälaisia kauhukohtauksia aina sain ampiaisista Suomessa, varsinkin alkukesästä, kun niihin ei vielä ollut tottunut. Minulla oli jopa keväinen vakiopainajainen, jossa kuulin ampiaisen surinan, ehkä sellainen on ollutkin sisätiloissa, unessa piilouduin uppeluksiin peiton alle turvaan, mutta pörriäinen löysi tiensä peiton alle, sitten lensi peitto ja heräsin. Ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa.
Täällä nuo pörriäiset tuntuvat ”ystävällisemmiltä”. Ne eivät ole kiinnostuneita minusta vaan kukista. Ja jos joku erehtyy tulemaan liian lähelle ja huitaisen kädelläni, niin ne lähtevät pois eivätkä hyökkää päälle. Ainakin nämä lajit, joita tässä kotiterassilla olen nähnyt. Muunlaisia en välittäisi nähdäkään.
Palmun varjo rantakadulla.
Se kertoo oman tarinansa.
Että iltapäivä on jo pitkällä, aurinko paistaa matalalta.
Että asun kaupungissa, jossa voi kävellä palmujen varjossa.
Että yksi elämäni suurista unelmista on toteutunut täällä.
Ja että kaupunki on meren rannalla, rakastan merta ja aurinkoa.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 