Huoh!

En ole vieläkään päässyt uimaan, vaikka niin uhosin, ehkä huomenna. Kun kerran tällä viikolla lupailin mennä.

Päällimmäisenä mielessä on, että draivia pitää saada lisää! Lisää energiaa, lisää toimintaa ja lisää vauhtia! Ja vaikka tuo edellinen liittyy HYVIN selkeästi tuohon teatteriin, niin kyllä se liittyy minun elämääni muutenkin.

Mikä se on ihmisessä, ettei saa oikein mitään aikaan? Onko se lomailua vai onko se vain laiskottelua, entä hyvän- vai pahanlaatuista sellaista? Hyvänlaatuinen laiskottelu on elämästä nauttimista, pahanlaatuinen taas aikaansaamattomuutta ja syyllisyyttä siitä.

Tahtoo matkalle, tahtoo ulkomaille, tahtoo pois täältä suomalaisista hyttysentäyteisistä ja ahdistuneista ympyröistä!

Ja auttaako se sitten? On ennen auttanut! Nyt vaan, kun ei ole mahdollisuutta minnekään matkustella, niin täytyy miettiä, kuinka itselleni selitän tämän kaiken kummallisen meiningin, kuinka motivoin itseni olemaan aktiivinen, kuinka, kuinka, kuinka?

En ymmärrä, miksi ihmisiä pitää haukkua! En ymmärrä, miksei kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä voi arvostaa ja olla pelkäämättä. Erilaisuus on minun mielestäni rikkautta, ja nyt puhun (eikun kirjoitan) itseni pussiin, siis ehkä just PITÄÄ ”haukkua”, eli puhua suoraan, silloin voivat erilaisuudetkin saada toisiinsa kosketuspintaa, kunhan ei pelätä liikaa! Tarvitaan siis kontaktia. Ihminen on sosiaalinen eläin. Tasapaino syntyy kontaktissa toisten lajitoverien kanssa.

Ja tässä edellisessä kappaleessa mainituissa asioissa on ehkä syitä siihen, miksi Suomi tuntuu minusta niin ahdistavan nurkkakuntaiselta paikalta. Jotain pelätään, tasapainoa on vaikea löytää, hyökkäys on paras puolustus, takanapäin puhuminen on helpompaa kuin asiasta suoraan sanominen. En tykkää! Mutta en välttämättä itsekään osaa olla toisenlainen, täällähän se kasvatus on saatu lapsena.

Ja taas teatteritermeillä; harjoitellaan, harjoitellaan ja harjoitellaan. Sitten tulee se ensi-ilta, jokaisen ihmissuhteen kohdalla, ja sen jälkeen vasta realismi. Eikun harjoitellaan lisää.