Ystävät, jotka lomailevat täällä aina syksyisin, kutsuivat meidät viettämään aurinkoista päivää Mexilhoeira Grandeen maatilalle. Grillissä ja keittiössä oli valmistettu vaikka mitä herkkuja ja olen hyvin yllättynyt, että täällä olen oppinut syömään grillattua jänistä.
Syksyiseltä tuntuu myös se, että aina välillä tuuli on viileän sävyinen. Silloin jaksaa harrastaa kävelyliikuntaa, minkä teimmekin erään toisen ystävän kanssa. Matkan varrelle sattui tuollainen iso heinäpuska ja olen monta kertaa haaveillut, että saisin itsestäni kuvan sen vieressä. Nyt tuo haave toteutui, kun meitä oli liikkeellä kaksi.
Kävelylenkin päätteeksi laskeuduimme alas Praia da Rochalle. Rakastan katsella merelle, meri on niin kaunis, äärettömän tuntuinen, kimmeltävä ja kiehtova. Toki myös vaarallinen. Eräänä toisena päivänä Jounin kanssa seurasimme aallokossa tsemppaavaa surffaria. Rannalla oli punainen lippu, uimarit olivat totelleet lippua, eikä ketään muuta ollut vedessä kuin tuo surffari ja muutama iso purjevene. Luultavasti purjehtijat nauttivat vauhdista, kun kerrankin tuuli oikein navakasti.
Miltei koko ikänsä Suomessa viettäneenä syksyn tulo on aina ollut ikävää. Se on ollut pimeää, kylmää, märkää ja surullista. Siksi varmaan rakastan nykyään vain katsella sinistä taivasta. Tuntuu kuin siitä saisi voimia!
Kässäkerho on alkanut – jee! Ihan siitä innosta siivosin lankalaatikoitani ja lajittelin erilaisia jämälankasyttyröitä. Aika paljon noita olikin, vaan eipä ole enää. Tein yhdet virkatut tossut sekä Jounille villasukat. Kummastakaan työstä ei taida oikein mitään väriä puuttua. Mutta luonto ei anna periksi aloittaa isompaa uutta työtä, ennenkuin nuo syttyrät on saatu käyttöön. Kiitokset Liisalle ja Minnalle jämien säästämisestä ja lahjoittamisesta!
Jounin sukissa vielä riittää päättelemistä.
Viime tiistain kässäkerho pidettiinkin meillä. Lupaisin jo viime keväänä, että tultaisiin tänne. Minä niin tykkään tästä meidän kodista, että mielelläni kutsun tänne vieraita… Ainoa huoli oli, että kuinka tytöt jaksavat kävellä kaikki portaat tänne ylös asti, mutta järjestin niin, että heillä oli pysähdys kesken matkaa ja toimitin sinne jokaiselle kivan, jääkylmän, kahden desin oluen, jonka voimalla tai pienen juomatauon ansiosta, kaikki olivat sitä mieltä, että eiväthän nuo portaat nyt niin pahat olleetkaan. 😂
Lisäksi pidimme tarjoilut nyyttäreinä ja kuten yleensä aina käy, tulee syötävää valtavasti. Niin kävi nytkin. Ja niin palJon kaikkea hyvää, huh huh!
Olen kuullut joidenkin (miespuolisten) henkilöiden epäilevän, että teemmekö me mitään käsitöitä ollenkaan, vaiko vain höpöttelemme niitä näitä. Seuraavissa kuvissa on todistusaineistoa käsitöihin keskittymisestä.
Kolmen naisen voimalla kävimme Lagosissa päiväretkellä. Kuulin, että erääseen toimenpiteeseen, johon sain lääkäriltäni lähetteen, on vuoden jono. Selvä, yritän saada ajan varattua jostain muualta kuin Lagosista. Katsotaan, kuinka käy. Tämä on ilmaista kunnan terveydenhuoltoa, mikä on oikein hyvä, mutta pandemian jälkeen jonot ovat muodostuneet aivan valtaviksi.
Emme kuItenkaan jääneet sitä päivittelemään, vaan suuntasimme shoppailemaan ja lounaalle. Opin tuntemaan uuden kesäravintolan, nimeltään Garden, paikka on todella suosittu ja kaunis, meillä kävi tuuri, että saimme pöydän ilman pöytävarausta. Ateriaksi otan seuraavalla kerralla jotain muuta kuin lohta, se oli pieni pettymys minulle, mutta senhän ymmärtää, kun en ole varsinainen kalansyöjä. Jos kala joko haisee tai maistuu (tai molempia) liikaa kalalta, en pidä siitä. Olisi pitänyt ottaa omat tillit mukaan, kun täällä ei ole tapana juurikaan maustaa noilta kaloja. Tykätään siitä, että ne maistuvat kalalta.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 