Kotielämää

Ulkona on niin kylmä, ettei siellä voi olla kuin päiväsaikaan auringonpaisteessa. Ja siellä sitten kaikki kynnelle kykenevät ovatkin lämmittelemässä , koska sisätiloissa on vielä kylmempää kuin ulkona auringossa. On aivan pakko posottaa ilmalämpöpumppua kaiken aikaa seuraavaa sähkölaskua odotellessa, jos meinaa saada ruisleipätaikinan pysymään hengissä. Toki se on mukavaa itsellekin, kun ei tarvitse palella. Mutta aurinko on voima, joten kylmässäkin vaan vedetään villaa ylle, taikinakulho kannetaan terassille aurinkoon ja oma naama kohti aurinkoa myös, toivoen, ettei sisällä tarvitse tehdä mitään .

Tämä talvinen elämä on aika rauhallista. Käsityökerhossa käyn kerran viikossa, muita ystäviä tavataan kerran tai pari viikon aikana, mutta muutoin on rauhallista ja rentoa kotielämää.

Juuri sellaista elämää, jota olin eläkkeelle toivonutkin. Käsitöitä, leipomista ja rentoa oleilua. Ja hiukan näyttää siltä, että minun ruisleipäni maistuvat muillekin suomalaisille. Olen myös itse ihan koukussa noihin ruisleipiin, joten joka viikko pitää leipoa, että saa aamiaisleivät riittämään itselleni ja joitain limppuja vielä jää muillekin.

Vielä lopuksi haluan sanoa, että olen huippuonnellinen, kun olen tutustunut niin moniin mukaviin ihmisiin täällä. Ja juuri tänään päivällä sattui hassusti, kun olimme Jounin kanssa aamiaisella tuossa meidän vakiokahvilassamme. Viereiseen pöytään saapui kaksi suomalaista pariskuntaa, en tuntenut heitä, mutta toisen pariskunnan rouva kyllä tervehti minua ihan nimellä. Luultavasti tämän blogin takia minua tunnetaan täällä – tai sitten minulla on vain huono muisti ja olen tavannut hänet jossain, enkä muista – sorry siitä, jos näin on.