Viime sunnuntaina eräs kaverini täällä lähetti viestin, että hän on tavannut entisen oppilaani, joka on täällä lomalla. Oli tullut juttua ruisleivästä, jota nykyään paistan viikottain ja sukunimestänihän nyt tunnistaa. Tänään juuri oli leipomispäivä ja täytin omia varastojamme. Seuraava taikina on jo hapantumassa ja siitä sitten riittää muillekin. Olen tosi innostunut!
Mutta – viime sunnuntaina olimme olleet Hannelen ja Juhanin luona opiskelemassa portugalia, syöneet hyvää Juhanin tekemää ruokaa ja sitten sinne tuli tuo viesti entisestä oppilaastani. Siinä kysyttiin, tunnistanko, kuka kuvassa on. Jostain muistin sopukoista, noin 25 vuoden takaa löysin nimen Sara, ja sehän meni oikein. Samana iltana vielä tapasimme kaupungilla ja olipa niin piristävää olla mukana ja kuulla kuulumisia.
Mutta että mitä, Portimãossa tapaa suomalaisia menneisyydestä!
Jäin oikein miettimään, mikä minut sai muistamaan Saran. Onhan noita oppilaita ollut urani varrella aika paljon, en jaksa laskea, ja vielä kesäleiriläiset siihen lisäksi. Sara itse epäili, kun juttelimme, että koska hän oli – siis oikeasti oli – hyvä oppilas, niin se saattaa olla syy, että tyyppi jää mieleen. Mutta ei se niin mennyt, hän oli luokan ilopilleri, ei mikään ”kympin tyttö”, vaikka arvosanat olivatkin hyviä. Ja luulen, että juuri tuosta hymystä tunnistin vielä 25 vuoden jälkeenkin.
Kyllähän kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka hullu olen tekemään käsitöitä. Olenkin miettinyt, että nyt on elämä mallillaan, kun päiviä täyttää neulominen, leipominen ja käveleminen. Loistavaa eläkeläiselämää. Tosin joka päivä pitää ehtiä myös pitämään kissaa sylissä juuri niin kauan kuin hän haluaa. Yleensä näitä sessioita on ainakin kaksi päivässä. Ihanaa!
Käyn aika säännöllisesti kässäkerhossa tiistaisin. Se vaan on niin kivaa. Meitä kokoontuu, kuten olen ennenkin kertonut, erinäinen määrä naisia, jotka kaikki tekevät käsitöitä ja siinä sitten jaetaan ideoita ja opetetaan toisillemme kaikkia uusia juttuja. Tällä viikolla eräällä kerholaisella oli vieraita Suomesta, kaksi mukavaa ihmistä, jotka olivat ostaneet lentoliput tänne, mutta paluulippuja ei vielä ole… mahtaisikohan heistä tulla uusia portimaolaisia?
Onneksi kaikki meni ihan nauramalla, ja toivon, että ensi kässäkerhossa taas tavataan.
Yhteisten harrastusten tiimoilta siinä ihmiset jakoivat puhelinnumeroitaan ja yhteystietojaan. Olin tunnistavinani toisen suomalaisen daamin nimen ja kysyinkin, että oletko asunut Helsingin Tapanilassa joskus. Ja näinhän hän oli. Eli tunsin henkilön. Hetken mietin, arvaanko paljastaa yhteisiä muistojamme…. Mutta toisaalta, vuodet antavat paljon anteeksi. Siispä kysyin häneltä, muistaako hän, kuinka me muutamat opettajat Tapanilan koululta kävimme aina tupakalla siinä koulun viereisessä pusikossa, josta hän sitten osti tontin ja rakennutti talon ja me menetimme tupakointipaikkamme, muistaakseni aika kiivaidenkin sanankäänteiden jälkeen. Ja ai kauheaa, kun hän pyyteli anteeksi silloista käytöstään, kun nyt salaisuudet taas tulivat esiin. Eipä tässä mitään vanhoja pahalla muistella. (Ja olen vieläkin onnistunut olemaan polttamatta .)
Ja tientenkin loppuun täytyy laittaa vähän kissakuvia.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 