Suloinen sunnuntai

Viime sunnuntaina olimme Mexilhoeira Grandessa viettämässä iltapäivää ja alkuiltaa. Kyseinen kylä on isolla mäellä, jonka laelle on rakennettu kirkko. Itse asiassa, koko kylän keskusta on iso mäki, joten mikäpä paremmin sopii sinne kuin mäkiautokisat. Niitä olimme seuraamassa kadun varrella, kuten monet muutkin.

Tässä kisassa ei oteta aikaa, vaan kyläläiset saavat äänestää, kenellä on tyylikkäin/mieleenpainuvin/hauskin itse rakennettu ajopeli.

Matkamme jatkui tuolta ajoreitin varrelta ylös kirkolle asti, jossa oli autojen lähtöpaikka, myyntikojuja, kahvilapöytiä ja paljon ihmisiä. Sitä ennen kuitenkin pysähdyimme puolimatkassa tapaamaan isäntämme Vitorin setää sekä serkkua, eli edellisen poikaa. Vanha setä oli kovin ylpeä siitä, että hän on 90 vuotta ja 8 kuukautta vanha. Tämä herrasmies on ihan kuuluisuus sekä omassa kotikylässään että täällä Portimãossa.

Tämä kuva oli meidän Portimao jornalin sivulla.
Valokuva isästä maissipellon laidalla sekä kuva itse taiteilijasta.

Kadun varrella oli galleria, jonka ensimmäisessä huoneessa oli vanha parturin tuoli ja paljon tauluja. Nuorempana tämä herra toimi parturina ja sittemmin ryhtyi valokuvaajaksi ja taidemaalariksi.

Tauluja oli todella paljon, ja sekä vanhanaikainen että moderni valokuvien valmistamislaite – en tiedä nimeä. Galleriassa oli vielä toinenkin huone sekä pimiö. Takahuoneessa tauluja oli vieläkin enemmän ja niitä esiteltiin innokkaasti. Sydäntä lämmittävää oli, kuinka taiteilIjan poika kertoi isästään. Sellaisella ylpeydellä ja rakkaudella, joka jää mieleen. Ja hän puhui hyvää englantia. Taulut eivät ikävä kyllä olet myynnissä, sitäkin kysyttiin.

Ja nythän ei ollut kyse avarasta ja isosta, valoisasta galleriasta, jollaisena minä olen aina tottunut näkemään taidegalleriat. Oli hämäriä, pieniä huoneita, kaikki paikat täynnä tauluja nojaamassa seiniin monta taulua samassa nipussa. Tai ehkä tämä tila on pikemminkin työhuone, ei galleria.

Tästä kuvasta saa ehkä vähän vihiä työtilan tunnelmasta.
Peilin edessä on vanha parturin tuoli.

Vasemmalta: Vitorin serkku, Vitor ja Vitorin setä

Matkamme jatkui mäkeä ylös mäkiautoja väistellen. Jos on syntynyt ja kasvanut tuossa kylässä, kuten Vitor on, täytyy tottakai pysähtyä juttelemaan vähän väliä, se kuuluu asiaan. Tuttuja ei ohiteta vaihtamatta edes muutamaa sanaa, joten ei meille hiki ehtinyt tulla mäen kiipeämisessä. Ja sitten mennään mäkiautojen lähtöpaikalle, kannattaa katsoa video äänet päällä.

Super bock ei tarkoita super-pukkia, vaan se on olutmerkki.

Kun kisa oli ajettu, löysimme, tosin aika vaivalla, vapaan pöydän kirkonmäeltä. Pientä purtavaa ja juotavaa, se piristi mukavasti. Ja tuttujahan sinne saapui myös. Sekä setä että serkku ja portimaolaisia tuttuja joten meidän pieni pöytämme oli aivan täynnä, kuten kaikki muutkin pöydät.