Olen varmaan aiemminkin kertonut, kuinka meillä on ”kattonaapuri”, eli portugalilainen João, jonka kanssa aina toivotellaan hyviä huomenia tai mitä milloinkin risteyksen yli huudellen. Yhtenä iltana sitten huutelin hänelle, että haluaisitko liittyä seuraan, kun meillä oli muutenkin vieraita ja hän tuli käymään. Portugalin kieltä emme kyllä pääse oppimaan, koska hän puhuu loistavaa englantia, parempaa kuin minä (vanhana pitkän saksan lukijana).
Tuosta illasta sitten poiki kutsu hänen luokseen illalliselle. Ruoka oli aivan älyttömän hyvää, ja asunto niin tyylillä sisustettu, että… Lisäksi on jännää, että hän on hyvin rento sekä vilkas. Ei ole vaikeaa keksiä puheenaiheita. Syykin selvisi. João on ollut kolmisenkymmentä vuotta Saksassa töissä sekä matkustellut todella paljon. Minusta kaikki portugalilaiset ovat erittäin ystävällisiä, mutta myös erittäin kohteliaita, eli pitää vähän miettiä, mistä aiheista keskustelee, tuona iltana sitä tunnelmaa ei ollut.
Tarina jatkuu niin, että eilen kutsuimme hänet meille syömään, ja edelleen riitti paljon juttua. Miksi kirjoitan tästä näin laajasti – koska hän on ensimmäinen portugalilainen, johon olemme alkaneet tutustua. Kielimuuri, eli meidän osaamattomuutemme puhua portugalia on varmasti suurin syy tähän. Mutta jotenkin olen saanut sellaisen käsityksen täällä pitempään asuneilta suomalaisilta, että paikalliset eivät juurikaan kutsu kotiinsa kuin sukulaisia. Muita tuttuja tavataan kaupungin kahviloissa. Korjatkaa, jos olen väärässä!
Kattonaapurimme kertoi myös kovasti ihmetelleensä ja jopa naureskelleensa meille, koska olemme miltei aina ulkona. Se ei ole ollenkaan paikallinen tapa. Kun hänelle aikoinaan valkeni, että olemme Suomesta, hän kertoi ymmärtävänsä. Tottakai, aina kun vain sää sallii, on ihanaa olla terassilla ulkona. Terassi on meidän varsinainen olohuoneemme. Paitsi tänään.
Sinnikkäästi kyllä yritimme istua ulkona mahdollisimman pitkään aurinkovarjon alla, mutta kun taivas alkoi mättää vettä oikein huolella, oli pakko tulla sisälle.
Äsken käväisin ulkona katsastamassa tilannetta ja kuinkas siinä kävikään – minun tuolini vietiin. Nyt on pakko istua Jounin nojatuolissa kirjoittamassa.
Älkääkä nyt, hyvät ihmiset, naurako itseänne kipeiksi, mutta kyllä meillä tosiaan on vakiintuneet istumapaikat ja muutkin tavat täällä. Eikös se sellaista ole useimmilla eläkeläisillä?
Luottavaista porukkaa
Tämä on pikkukaupunki, jossa ihmiset ainakin päällisin puolin tuntevat toisensa, ja lisäksi tapoihin kuuluu seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Olen usein ihmetellyt, kun pakettiautot tuovat tavaraa eri liikkeisiin, kuinka auton takaovet jätetään auki, vaikka kuljettaja on viemässä lastiaan. Olen nähnyt näin tapahtuvan jopa apteekin lääkelähetysten yhteydessä, ja monien muiden…
Meillä on helpommat pyykkinarut
Ne kun ovat ihan tuossa omalla terassilla.
Kiinnitin kerran huomiota tuttavien luona, kuinka heidän naapuritalonsa katolla on pyykkinaruja. Eihän siinä tietenkään ole mitään ihmeellistä, jossain noita pyykkejä pitää kuivattaa. En vain oikein osannut kuvitella itseäni kiipeämässä seinällä olevia pystysuoria tikkaita pitkin ylös katolle painavat ja märät lakanapyykit mukanani. Onneksi noiden pystysuorien tikkaiden ympärillä kuitenkin on turvakehikot.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 