Tämä on piiitkä juttu, sitä paitsi tässä on vasta ensimmäinen osa tarinaa… varaudu eväskorilla!
Oli syysloma vuonna 2017, kun asuimme viikon Studio 17-hotellissa edellisen kesän liian kalliin vuokra-asunnon jälkeen. Tarkoituksenamme oli löytää jostain oma asunto. Otimme yhteyttä ensimmäiseen välitystoimistoon, josta löytyikin hyvää englantia puhuva rouva, alunperin britti. Hänellä oli tarjota meille asunto erään talon viimeisessä kerroksessa katolla, valtava terassi ja pieni asunto, mutta sitähän tietenkin mentiin katsomaan. Vanha mies siellä myi valmiiksi – kamalalla tavalla – sisustettua asuntoa. Remonttia olisi kyllä pitänyt tehdä, ja sisustaa uudelleen, mutta se kattoterassi oli ihana. Joten ryhdyimme siis hommaamaan veronumeroa, ilman sitä ei täällä voi tehdä mitään. Vain pieni jonotus verotoimistossa, ja homma hoitui helposti. Sen jälkeen matkattiin pankkiin yhdessä välittäjärouvan kanssa. Pankkivirkailija otti ylös tiedot ja paperit asunnosta ja antoi alustavan arvion lainasta. Sovimme uudesta tapaamisesta parin päivän päästä.
Seuraavassa pankin tapaamisessa meille selvisi, että asunto, jota yritettiin kaupata, ei ollut ollenkaan rekisteröity asumiskäyttöön. Pankki ei tietenkään suostunut yhteistyöhön, emmekä mekään halunneet sellaista asuntoa, koska tuollaisessa tapauksessa olisi joutunut maksamaan hirveitä veroja. Uudelleen rekisteröiminen olisi kuulemma ollut todella hankalaa ja vienyt paljon aikaa, sekä vaatinut isoa remonttia, koska keittiö oli liian pieni asumistarkoitukseen rekisteröitäväksi, joten se oli sitten siinä! Olimme todella onnellisia, että pankin kautta oli otettu asiasta selvää, sellaista emme itse olisi osanneet. Myös asunnonvälittäjärouva oli aivan kauhuissaan ja pahoillaan, uskon, ettei hänkään tiennyt noista rekisteröintijutuista.
Talviloma 2018
Talvilomalla meitä matkasi samaiseen edulliseen hotelliin kolme, ystäväni, mieheni ja minä. Ja jälleen oli suunnitelmissa hakea asuntoa, vaikka kuukaudet Suomessa lokakuusta helmikuulle olivat olleet hyvinkin täynnä epätoivoa ja masennusta. Eritoten mieheni oli jo luovuttanut, mutta minä jaksoin vielä uskoa, että löydämme jonkun paikan täältä. Meillä oli käytössämme vuokra-auto, joten matkaaminen eri välitystoimistoissa oli helpompaa. Lisäksi saavuimme eri aikoihin, koska mieheni ja ystäväni eivät olleet sidoksissa työaikoihin, joten he pääsivät lähtemään pari päivää aiemmin, ja edullisemmin, kuin minä, jonka piti olla vielä perjantai töissä. Ja sama juttu takaisin tullessa, minä paahdoin töihin maanantaiksi, muut tulivat parin päivän päästä perässä Suomeen.
Sellainen hassu juttu oli käynyt heidän ollessaan syömässä tutussa paikassa, että paikan rouva oli tentannut Jounilta TODELLA tiukkaan sävyyn, että kukas tuo nainen on, ja missäs rouva on. Kuulemma selityksiäkään ei oltu ihan tuosta vaan uskottu. Vasta kun menimme loppuviikosta kaikki kolme hyvässä sovussa samaan paikkaan syömään, näytti omistajapariskunta olevan tyytyväinen.
Mutta sitä ennen oli kiirettä
Heti maanantaina aloitimme asuntojen katselemisen, toki etukäteen s-postilla oli jo otettu yhteyttä, mutta täällä vain pitää mennä paikan päälle, asiat hoidetaan niin.
Nuris-niminen toimisto oli aika lähellä, joten aloitimme siitä. Heti löytyi yksi sopivanhintainen ja myös aika tutulla alueella oleva asunto. Katsomaan… Asunto oli ihana, sisustus tyylikäs, yksi makuuhuone, pieni oma parveke ja porraskäytävän yhteinen puolen kerroksen päässä oleva kattoterassi, josta oli hienot näkymät. Halusimme tehdä alustavan tarjouksen, kaikki näytti oikein hyvältä. Vaikea oli uskoa, että näinkö helposti asunto löytyy.
Eikä löytynytkään!
Seuraavana päivänä, kun välittäjä soitti, hän kertoi, ettei kyseisen asunnon omistaja vielä haluakaan myydä sitä, välittäjä luonnollisesti pahoitteli tilannetta ja halusi välttämättä ajaa meidät katsomaan muita asuntoja. No, sitten mentiin, ensimmäinen oli aika kaukana, ja ihan liian pimeä sekä ensimmäinen kerros, ei käy. Seuraavaksi meille esiteltiin omakotitaloja, myös kaukaa varsinaisesta kaupungista, ja ihan liian kalliita. Kun yli-innokas myyjälady vielä ajoi meidät omalle asunnolleen katsomaan sitä ulkoapäin ja näytti kuvia sisustuksesta, niin tuntui, että olemme nyt hukanneet hänen kanssaan yhden kokonaisen tiistaipäivän kallista aikaamme. Ei hän omaa asuntoaan kuitenkaan ollut myymässä, joten tämän reissun tarkoitus jäi epäselväksi.
Ystäväni, joka oli lomalla, eikä osallistunut asunnonmetsästykseen, oli edellisenä päivänä kuullut hyvät uutiset heti löytyneestä kivasta asunnosta, joutui nyt kuuntelemaan pettyneitä tarinoita.
Keskiviikkona kävimme katsomassa taas uuden toimiston asuntoa. Se asunto, vaikka sijaintinsa puolesta oli hyvä, oli aivan väärään suuntaan, suoraan pohjoiseen, eli ei jatkoon!
Lisäksi otimme yhteyttä jälleen uuteen välittäjään, koska hänellä oli myynnissä makea kattoasunto, joka oli kuitenkin jo ehditty myydä, siis myöhästyimme. Samoin eräs toinen asunto oli mennyt, taas myöhästyimme. Sovimme tämän välittäjän kanssa kuitenkin tapaamisesta torstaina, koska häneltä löytyi toinenkin myytävä asunto samasta talosta, mutta se oli jälleen väärään suuntaan, itään, emmekä ole aamuihmisiä.
Ja toki, aina, kun kadulla näki jonkun pienen välitystoimiston, joita täällä on paljon, niin suoraan sisään vaan… eli en pysty enää antamaan tarkkoja lukuja, montako paikkaa sen viikon aikana tuli käytyä. Yleisin tilanne oli se, ettei sopivan hintaisia asuntoja ollut tarjolla. Erityisen hyvin jäi mieleen yksi toimisto, jossa oli nuori, hyvin sliipattu mies, ja kun hikisinä ja uupuneina menemme kyselemään asuntoja aivan tavallisissa vaatteissa, meihin suhtauduttiin jopa tylysti. Ja asunnotkin olivat siellä hirveän hintaisia. Ei siis selkeästi meidän paikkamme.
Tässä vaiheessa olimme tietty ihan poikki, ja varsinkin minä olin aivan allapäin, kaikki tuntui menevän mönkään, joten nyt oli Jounin vuoro vetää minut ylös masennuksen suosta, minkä hän tekikin.
Perjantaina Jouni nimittäin sanoi, että käydään nyt vielä yhdessä isossa toimistossa, Remaxissa, sinne emme olleet vielä ehtineet.
Odottelimme hetken, kunnes virkailija vapautui, ja meitä palveltiin. Myyjä haastatteli meitä todella tarkkaan, katsoi silmiin ja halusi tietää, mihin tarkoitukseen ja minkälaista asuntoa me etsimme. Sen jälkeen hän, Rui, mietti hetken, ja kertoi, että hänellä on yksi tuttu, joka juuri parhaillaan remontoi asuntoa myyntiä varten, mutta asunto ei ole vielä valmiina, joten ilmoitusta siitä ei ole vielä laitettu julkiseksi. Hän myös kertoi, että netin (jota olimme pläränneet aivan hirveästi) tai mainoslehtisten (joita emme olleet vilkaisseetkaan) kautta on todella vaikeaa saada mitään, koska yleensä kaikki on jo myyty aikaisemmin. Tuli huomattua! Pikaisesti hän soitti tälle kaverilleen, Felipelle, puhelusta emme tietenkään ymmärtäneet mitään, ja pyysi meitä tulemaan uudelleen parin tunnin päästä, jolloin pääsisimme katsomaan remontissa olevaa asuntoa. Ja silloin oli jännää!
Asunto oli tyhjä, lattiat, seinät, terassi ja ulkokatto oli remontoitu. Keittiö ja kylppäri olivat vielä aivan kesken ja kamalan näköisiä. Sähkötöistä osa oli myös kesken, mutta Felipe selitti vuolaasti, mitä kaikkea hän vielä aikoi tehdä. Jätimme tarjouksen kyseisenä perjantaina ja talletin käsirahan portugalilaiselle pankkitilille. Seuraavana päivänä, lauantaina, piti vielä saada sekä meiltä että myyjältä nimet paperiin, että tarjous on hyväksytty, Remaxin oma lakimies oli mukana – niin pitää olla – täällä ollaan tarkkoja kaikkien papereiden kanssa.
Lauantai-iltana alkoi minun pitkä matkani takaisin Suomeen, muut vielä jäivät pariksi päiväksi. Olin aika sekaisin!
Pankki
Kaiken edellisen keskellä vielä kävimme maanantaina pankissa, saman tutun virkailijan luona – hänen sukunimensä muuten oli Lobo (susi) – halusimme avata portugalilaisen pankkitilin, ja näytimme kuvaa asunnosta, jota emme sitten saaneetkaan, ja sovimme uuden tapaamisen tiistaiksi tilinavausmuodollisuuksia varten. Kerroimme pettymyksen menetetystä asunnosta myös rouva Lobolle. Hän näytti meille pankin omaakin tarjontaa asunnoista, ja yhtä ajelimmekin katsomaan ulkopuolelta, mutta se oli liian kaukana kaikesta, jos ei ole autoa, ja aluekin näytti aika rähjäiseltä. Lupasimme palata asiaan, kunhan asunto löytyy. Ja kun se sitten oli löytynyt, oli lauantai, eivätkä pankit ole auki! Sähköpostitse hoidimme asioita Suomesta käsin, välittäjä Rui ja rouva Lobo myös olivat keskenään tekemisissä meidän asioittemme hoitamisessa, mikä tietenkin auttoi valtavasti! Mitä palvelua! Lisäksi pankin joidenkin asiantuntijoiden täytyi käydä arvioimassa asunto ennenkuin asuntolainaa voitiin myöntää. Kun he olivat käyneet, soitti rouva Lobo minulle Suomeen ja kertoi, että hänellä oli meille todella hyviä uutisia, arvioijat olivat antaneet asunnon arvoksi 10000€ enemmän kuin itse siitä joudumme maksamaan. Taas yksi etappi eteenpäin. Mutta lainan saamiseen piti kyllä varustautua kaiken maailman paperein, siitä kerron myöhemmin…
Mikin kirjoituksia Portimãosta 