Meille näkyy vuori nimeltä Monchique, se tuli ikävän kuuluisaksi kolme vuotta sitten roihunneesta tulipalosta johtuen. Näimme, kun vuorelta alkoi nousta savua, ja seuraavien päivien aikana savua oli niin paljon, että keskipäivällä aurinkokin oli näkymättömissä. Nyt, kolmen vuoden päästä kävimme ystävien kanssa autolla vuorella retkeilemässä. Luulen, etten ole ikinä nähnyt mitään niin vaikuttavaa ja kaunista.
Siellä virtaa vuorelta kirkasta ja puhdasta vettä, jota myös pullotetaan ja myydään kaupoissa. On kuulemma terveellisintä pullovettä, jota voi saada. Lisäksi paratiisista löytyy rakastavaisten lähde, maistoin sitä vettä, ja hyvää oli. Tulipalon jälkiä näkyy vieläkin, kärventyneitä puunrunkoja ja kuolleiksi palaneita rankoja, mutta kasvillisuutta on siitä huolimatta paljon. Ja luultavasti juuri tuo paratiisin alue on säilynyt hyvin, koska siellä on niin kosteaa.
Mieletön meteli seuraavassa videossa tulee joko kaskaista, heinäsirkoista, linnuista tai kaikista niistä.
Seuraavaksi oli aika mennä syömään. Saimme onneksi pienellä odottelulla ja ekstradesinfioinnilla paikat ulkoterassilta, jotta pystyin ottamaan tuon seuraavan videon. Alan muuten jo tottua siihen paikalliseen tapaan, että automaattisesti laittaa maskin naamalleen ennenkuin astuu sisään mihinkään. Toki ravintolapöydässä maskin voi ottaa pois, muutoin on aika hankalaa syödä.
Matka jatkui autolla vuoriston korkeimpaan kohtaan, 902 metriin. Sieltä löytyi jännä kioskiauto, jossa yksi nuorimies myi juomia. Pihalla oli pikkuruinen muovilehmä. Ja niin hulppeita maisemia.
Samana päivänä Monchiquen jälkeen kävimme vielä Maailman lopussa, Farol do Cabo de Sao Vicentessä, Euroopan lounaisimmassa osassa, missä olikin aivan toinen maailma. Sumuista, karua, hirveä tuuli ja todella kylmä. Lämpötila laski reilut 10 astetta ja autosta piti astua ulos yksitellen, etteivät auton ovet vaan väänny sijoiltaan, tai peräti lähde irti, jos tulee läpiveto. Se oli eksoottista. Pidin myös puhelimesta kiinni todella lujasti, kun tuntui, että tuuli voi viedä sen mennessään. Emme pysähtyneet tuolla kovin pitkään, kuten arvata saattaa.
Sagres oli seuraava etappimme, luulimme löytävämme jonkun hiukan lämpimämmän paikan istahtaa alas, mutta ei tuo sataman kahvila ollut erityisen lämmin, eikä edes edullinen, outoa.
Sagresin satama
Aivan mahtava reissu, kiitos Hannele ja Juhani, mutta olipa ihanaa palata takaisin Portimaoon, kun heti auton oven auettua lämmin ilmavirta tuli vastaan.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 