Heinäkuun eka päivä on jo useamman vuoden ollut jotenkin ahdistava. Loma on jo melkein puolessa välissä, pitäis ehtiä ja malttaa vielä nauttia kaikesta ihan täysillä, mutta nauttiiko sitä sillä tavalla? Nyt olen ymmärtänyt, ettei ole kiire mihinkään, ei tarvitse enää laskea päiviä loman loppuun, tämähän jatkuu… Ihan mahtavaa!
Meidän omat nahkavekkarimme ovat nuo naapurikaton lokkivanhemmat. Aamuisin, kun heidän katolleen aurinko jo porottaa ihan täysillä, niin tullaan tuohon meidän makkarin ikkunan viereen sekä lepäämään varjossa että tietysti ääntelehtimään, mihin siis herään.
Varjoinen alue kapenee päivän mittaan, mutta sitä kyllä hyödynnetään loppuun asti.
Sitä olen usein ihmetellyt, kun nuo lokit viettävät aikaansa kotikatoillaan, että miksi ne kaikki aina kääntävät nokkansa samaan suuntaan. Siis koko porukka, lokkipariskunta ja poikaset, sekä myös muiden kattojen lokit. Ja mistä se oikein riippuu, että mihin suuntaan minäkin päivänä on käännytty. En ymmärrä, en ole lokki.
Eilen kävimme yhdessä virastossa hoitamassa asioita. Ovella on vartija, joka vahtii, että ensin jokainen desinfioi kätensä, vasta sen jälkeen hän kertoo, kenelle virkailijalle voi mennä. Ja maski tietenkin pitää olla päässä. Virkailijat istuvat parin metrin välein pleksin takana, maskeissaan, tietty. Eikä sisään voi mennä yhdessä, vaikka olisi pariskuntakin, vaan Jouni jäi ulos odottamaan omaa vuoroaan, vaikka virkailijoista osa oli vapaana. Sitä vahditaan todella tarkasti, ettei samassa huoneessa ole liikaa ihmisiä.
Emme vieläkään ole matkustelleet rannalle asti, koska julkiseen kulkuvälineeseen meneminen ei tunnu hyvältä ajatukselta. Ehtiihän sinne… ja kuten kuvasta voi päätellä, niin ei tässä kotiterassillakaan ole pulaa auringosta.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 