On tämä vaan ihmeellistä! Viikko sitten sunnuntaina toivuin työnteosta ja jännitin, kuinka meidän reissun oikein käy. Nyt istun kattoterassilla, työnteosta tuntuu olevan ainakin seitsemän vuotta aikaa, ja kaikki on hyvin.
Suunnittelen vaihtavani verhot, peseväni ikkunat, imuroivani ja peseväni myös lattiat, mutta toistaiseksi vain suunnittelen… ehkä vaikka huomenna tai myöhemmin ensi viikolla, ja tämä on ihanaa! Kun ihan luvan kanssa saa vain olla, nukkua niin pitkään kun väsyttää, ja valvoa niin pitkään kun huvittaa.
Sellaista mietin eilen, että miksi sitä aina välillä tuntee olevansa liian vanha, liian lihava, liian ryppyinen tai muuten vain liian jotain. Siitä pitää oppia pois. Koska oikeasti on vaan, mitä on. Ja jos tuntee liian sitä tai tätä, niin vika on omassa päässä. Ja pääasia on, että on terveenä.
Energiaa, sitä tulee jostain, sitten saa aikaiseksi jotain, mutta nyt on totuttelua siihen, ettei energianlähde ole enää pakko. Pakko suorittaa, pakko saada jotain aikaan, pakko mennä jonnekin. Ei, olen huomannut, että voin tuntea itseni energiseksi ihan paikallaan istumallakin. Elämä on rauhallista, tätä olen kaivannut kauan. Lojukoot tiskit, ei ne sieltä mihinkään karkaa.
Juttelin eilen pitkään tyttäreni kanssa, lapsia kyllä on ikävä. (Onneksi on internet!) Sain kuulla, että olen ainakin kymmenen vuotta jo haaveillut eläkkeelle pääsemisestä, onkohan tuossa liiottelua? En tunnusta! Vasta muutama vuosi sitten toteutui tämä haave kodista etelässä, sen jälkeen aloin todella haaveilla töiden loppumisesta. Eikä tätä kotia olisi, jos en olisi ollut töissä, eläkeläisille ei pankki olisi myöntänyt lainaa! Joten onnellisesti kaikki kääntyi parhain päin.
Jaa-a, minkähän väriset verhot tuohon olkkariin vaihtaisi? 😂
Mikin kirjoituksia Portimãosta 