Aivan ensimmäinen tunne tulla takaisin Suomeen oli pöyristys!
Koti puulattioineen näyttää epäsiistiltä etelän kiiltelevien kivilattioiden ja pöytätasojen jälkeen. Ymmärrän kyllä, että ne talvella ovat aika kylmiä, että ei sen puoleen, mutta joka tapauksessa oli pakko heti ekana päivänä pestä koko talon matot – onneksi taloyhtiöllä on painepesuri! Jotta olisin välttynyt koko viikon mittaiselta panikoinnilta, pakenin ystävän kanssa mökille.
Ihanaa, tietenkin! Mutta kyllä vaan oli aika ajoin niin kamalan kylmä, että piti olla kaikki mahdolliset vaatteet päällä, eikä sekään oikein tuntunut riittävän. Eli takaisin tulon kriisipisteet aika korkealla!
Tämä on nyt innoittanut minua jakamaan vähän kaikenlaista muistoa tuolta Portugalin reissulta. Onhan siellä turistille kaikki hienosti, tunnen miltei olevani hyväntekijä, kun ostan kaupasta leipää ja juustoa, tai käyn kuppilassa juomassa kahvit (on muuten hyvää kahvia, sitä piti kantaa Suomeenkin mukaan!). Taloustilanne on huono, asuntoja on runsaasti myytävänä, liikkeitä on mennyt nurin ja vapaata liiketilaa vuokrataan kovasti. Ehkä surullisin mahdollinen näky on seuraavassa kuvassa, vanha hotelli Tropimar, joka on ollut tyhjänä varmaan jo aika kauan, näin sen jo edellisenä vuonna, mutta en älynnyt ottaa kuvaa. Iso rakennus, ikkunat irti, ympärillä kerrostaloja, joissa asuu työssäkäyviä. Mahtaakohan Carol olla vielä tänäänkin onnellinen rakkaudentunnustuksesta?
Tänä vuonna oli katukuvaan ilmestynyt paljon uusia tageja, yksi useimmin nähty oli vähän Haisulin näköinen, en yhtään tiedä, minkä ryhmittymän kuva se on, tai mitä sillä halutaan viestittää, mutta niitä oli paljon. Nuoret ottavat kantaa tilanteeseen…
Ja vanhat tekevät työtä, joka päivä, ja pitkiä päiviä. Juttelin yhden kahvilan omistajan kanssa, josta olen aiemminkin kirjoittanut, hän huoltaa down-syndroomaa sairastavaa lastaan, on niin sitkeän oloinen nainen ja aina palvelee ja on ystävällinen. Olimme juuri tulossa rannalta, ja siinä kuulumisia vaihdettaessa hän sanoi, ettei hän koskaan käy rannalla. Joskus uimahallissa, kuten edellisenä sunnuntaina, ja siinä samassa muistinkin, että juuri edellisenä sunnuntaina olin jo ollut huolissani, että nyt on jotain sattunut, kun rouva ei ollut paikalla, hänen tyttärensä siinä jotain itki puhuttuaan puhelimessa, ja kaikki tutut kävijät kävivät häntä halailemassa ja taputtelemassa lohdutukseksi. Mutta sitkeä rouva oli päässyt uimaan, ottanut aikansa ja mennyt! Jess!
Äärimmäisen mielenkiintoinen on myös Portimaossa oleva pienen pieni parturiliike, jossa työskentelee vanhan vanha mies, ihan perinteiseen malliin. Usutin Jounia menemään sinne, koska sellaista ei varmaan ihan joka paikasta löydä, mutta nähtyään ovensuusta ohikulkumatkalla, kuinka siellä leikattiin oikein veitsellä partaa, hän ei uskaltanut mennä. En kyllä minäkään tuntisi oloani turvalliseksi, jos olisi veitsi kurkulla! Mutta jo liikkeen nimi on liikuttavan hieno!
Viimeiset päivämme matkalla olivat pilvisiä, aikamoinen pettymys kyllä, mutta ehkä meidän piti ottaa siedätyskurssina paluuseen. Rannalle oli silti pakko mennä, sanoa taas heiheit vuodeksi, ja aika erilaisen kuvan sain, kun nousuvesi oli laskenut ja jättänyt kiven päälle lätäköitä. Sellaista en ollut auringonpaisteen aikana ikinä nähnyt.
Matka kotiin sujui hyvin, lentokentät ovat, mitä ovat, mutta tulimme takaisin.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 