Tämä rantaelämä sisältää myös paljon kävelyä, onneksi, koska lämpimässä ilmassa on kivaa kävellä. Ensin asunnolta lähimmälle rannalle, Praia da Rochalle, ja siinäkin on valittavana monta eri reittiä.
En juuri koskaan jää tälle rannalle, koska pidän enemmän seuraavista, rauhallisemmista rannoista ja niiden maisemista. Sitäpaitsi tuo marssiminen on oma jännitysmomenttinsa koko hommassa, Rochan päädystä kun veden ollessa matalalla pääsee vaikka kallioiden ympäri meren kautta, mutta tänään ei olisi itseään ja kamppeitaan kastelematta päässyt.
Oli siis valittava tunnelireitti.
Sisään tunneliin, jonka päässä näkyy valoa. Tunneli on sen verran matala, että vaikka lyhyen varteni vuoksi mahtuisin kulkemaan siinä selkä suorana, niin vaistomaisesti aina kumarran pääni kuitenkin.
Tunnelin toisella puolella on seuraava ranta, ja sitten sitä seuraava, ja sitä seuraava ja niin edelleen… Tässä vaiheessa voi jo repiä mekon pois päältään ja siirtyä rantaveteen lampsimaan. Näillä seuraavilla rannoilla on jos jonkinnäköisiä kivenjärkäleitä sekä vedessä että maalla, ja joskus vedessä, joskus maalla, kiitos vuorovesi-ilmiön. Atlantti on väsymättömästi muokannut näistä kivenjärkäleistä käsittämättömiä taideteoksia.
Vaan matkani jatkuu, laivarannalle. Olen antanut seuraavalle rannalle tuon nimen, koska muutamat kivet meressä muistuttavat ihan valtamerilaivoja tietystä kulmasta katsottuna. Seuraavasta ohituspaikastakin näyttää vielä pääsevän, vesi ei ole liian korkealla.
Ja vihdoin niitä ”laivoja”, joka kerta ohi kävellessäni ihailen noita maisemia ja haukon henkeäni.
Seuraava niemennokka saattaa tänään olla mahdoton ohittaa, ja käveltyäni lähemmäksi huomaan, että näin on!
Toki jokaiselle pikkurannalle johtaa myös portaat, etteivät auringonpalvojat jää nousuveden kanssa saarroksiin, mutta se tietäisi ensinnäkin pukeutumista, kun en kehtaa keskellä liikennettä kadulla bikinit päällä kävellä, ja toiseksi portaiden kiipeämistä, joten kiitos ei, ei tänään, jään laivarannalle. Jotkut portaat on kuitenkin vielä käveltävä kotimatkalla.
Varmaan superkuu nyt aiheuttaa sen, että kivienkuvausreissuni jäi tänään kesken, jatkan veden mataloiduttua. Varmuuden vuoksi poljen vielä vesivallin jalkojeni juureen, jotta jos vahingossa mahallaan maaten nukahdan, niin ehkä herään, ennenkuin kaikki kamppeet kastuvat.
Aika lähelle aallot kyllä ylettyivät, mutta ei ihan minuun asti, uiminen on mielestäni vapaaehtoista toimintaa, mutta täytyyhän rannalla maatessakin jotain jännitystä olla. Ennenkuin varpaat kastuvat, ei siirrytä mihinkään!
Tänään kallioidenkuvausreissu tosiaan jäi puolitiehen, olisi vielä ollut monta kiveä jaettavaksi. Ja noita uskomattoman kauniita punaisia kallioita en tänään vielä kuvannut juuri ollenkaan, kun oli katse merelle päin.
Mikin kirjoituksia Portimãosta 